Liikunnan vaikutus terveyteen

Tässä tulee nyt vähän kertausta jo aikaisempaan postaukseen. Kerron silti.

Liikkuminen ei aina ole helppoa, välillä tulee takapakkia. Niin minullakin. Vammoilta ja rasituksilta ei aina voi välttyä  ja ikäkin voi tuoda rajoitteita.

Osan vammoista olisin voinut välttää rauhallisemmalla aloituksella ja oikeanlaisella opastusella, mutta silloin on taottava kun rauta on kuuma. "Mulle heti kaikki nyt" luonteella nyt vaan tehdään heti täysillä ja isoilla painoilla, tai sitten se jää kokonaan tekemättä. Virheistä opitaan matkan varrella (toivottavasti).

Aloitin kahdeksan vuotta sitten liikunnan aivan nollalukemista, mutta onneksi työni piti ja pitää liikkeessä. Askeleita tuli päivittäin edes jonkin verran.

Kaikki lähti liikkeelle kävelylenkeistä, nillä oli hyvä aloittaa. Painoa oli silloin rapiat kahdeksankymmentä, joten kävely oli myös polville se paras liikuntamuoto silloin. Kävelylenkit olivat ensin noin tunnin mittaisia ja joka toinen päivä. Tätä jatkui jonkun aikaa ja siitä tuli puolessa vuodessa tapa. Ajan kuluessa lenkit piteni ja kerrat lisääntyi.

Tätä kirjoittaessa jälkeen päin tuntui helpolta, mutta ei se sitä ollut. Yksin siitä ei olisi tullut mitään, vaan lenkkikaverin tuki oli tuikitärkeä.

Ja oli liikkumisesta haittaakin. Puolessa vuodessa lonkkani kipeytyi, joku bursa siellä oli tulehtunut. Joka askeleella sattui, mutta ei olis oikein malttanut lopettaakkaan. Lopuksi raahasin toista jalkaa perässä, kunnes lopuksi oli pakko lopettaa hetkeksi kävely. Kesäloma ja buranaa, sillä se talttui. Sitten pikkuhiljaa levon jälkeen takaisin liikunnan pariin. Aluksi pyöräilyä, se ei sattunut. Sitten osa pyöräilyä ja pieni pyrähdys pururadalla. Ja kävelyn määrä lisääntyi vähän kerrallaan. Ja lopuksi kipu oli poissa. Kunnes taas jalkapöytä kipeytyi...

Jossain vaiheessa kävely ei enää riittänyt, piti saada enemmän. Tässä vaiheessa paino oli jo tippunut jonkin verran. Joten aloitin juoksuharjoittelun, pylvään väli juoksua ja toinen kävelyä. Eräänä päivänä juoksin kilometrin pätkän yhteen menoon. Joo, se oli alamäkeä, mutta mikä tunne. Tunsin tossujen menevän itsestään. Sain kokea ensimmäisen endorfiinitunteen. Se tuntui kyllä hyvältä ja muistan sen edelleen missä tämä tapahtui.

Juoksuharrastus jatkui ja jossain vaiheessa jaksoin juosta kympin yhteen menoon. Tässä vaiheessa polveni vaan oli ruvennut kiukuttelemaan. Aluksi yritin korjata tilannetta uusilla lenkkareilla ja buranalla, mutta lopuksi oli vaan vähennettävä juoksua ja lisättävä muita liikuntamuotoja.

Kuntosaliharjoittelu oli tässä vaiheessa jo mukana. Se aloitin jossain vaiheessa omin päin. Ja taatusti aluksi liikkeet ei ollut puhtaita tai edes oikein tehtyjä, mutta sitä oppi koko ajan. Tässä vaiheessa olisi ollut hyvä ottaa opettajaksi, joku joka osaa homman.

Vaati vain pientä rohkeutta aloittaa saliharjoittelu hyllyvien kilojen kanssa. No menin mukaan vaan ja siitä se lähti. Juoksu ja kävely sai kaverikseen lihaskuntoharjoittelun. Saliharjoittelusta tuli säännöllistä noin kaksi kertaa viikossa.

Mutta tässäkin oli varjopuolensa, käsi kipeytyi. Kädet oli jo koetuksella muutenkin kassatyön vuoksi ja siihen harjoittelu liian isoilla painoilla. Se oli siinä, olkapää vihoitteli pari vuotta.  Sitä tutkittiin ja sain kortisoniakin siihen. Kunnes sairastelun vuoksi tuli täydellinen lepo salilta ja töistä kolmen kuukauden ajaksi. Pitkän sairastelun tuloksena myös käteni parantui. Se oli siis kuin olikin rasitusvamma. Buranaa on siis kulunut, mutta on liikunta silti kannattanut.

Minulla liikunta vaikutti myös syömiseen. Se ei tapahtunut heti vaan kiinnostus terveellisempään ruokaan tuli pikku hiljaa. Mitä enemmän oli kilometrejä takana sitä enemmän rupesin katsomaan mitä suuhuni mätän. Ja viimeistään salitreenien jälkeen rahka rupesi maistumaan. Tuli kokeiltua karppausta ja sitä kautta löysin pitkäksi aikaa minulle sopivan ruokavalion. Ketokarppaus ei sellaisenaan sopinut minulle, joten rupesin vain vähentämään tiettyjen hiilareiden syöntiä. Ja liikunnan kanssa paino laskikin yli 20 kiloa ja vaakalukema jäi siihen. Kunnes sairastelu esti liikkumisen ja osa kiloista palasi.

Ja kyllähän tuon liikunnan ansiosta kokonaisvaltainen hyvä olo on lisääntynyt. On parempi itsetunto, kun huomaa onnistuvansa. Liikunta on pysynyt osana elämääni. Ja se toimii parhaiten painonhallinta välineenä. Vaikka liikunta ei itsessään laihduttanut, ilman ruokavalio muutosta, se kuitenkin auttoi pitämään painon kurissa.

Kokemuksista viisastuneena ehkäpä tällä kertaa osaan ottaa rauhallisemmin. Ei heti kaikkia ja täysillä, vaan rauhallisemmin ja kuunnellen omaa kehoani. Sohvaperunaksi ei ole enään paluuta.

"Jos olet niin onnekas, että
löydät elämäntavan josta
pidät, sinun on löydettävä
rohkeutta elää sen mukaisesti."
-John Irving